JALKOJESI JUURESSA

Somefeedissäni vilahti runoilija Rupi Kaurin piirros ja teksti Do not look for healing at the feet of those who broke you, älä etsi parannusta (tai toipumista, eheytymistä) niiden (ihmisten) jalkojen juuresta, jotka sinut rikkoivat. Muistan nähneeni tekstin aiemminkin, ja se pysäytti silloin. Niin myös nyt.

Niin usein palaamme kerta toisensa sen äärelle, mikä meitä satuttaa. Rakastumme kerta toisensa jälkeen siihen samaan, dysfunktionaaliseen tyyppiin, joka tökkii jo valmiiksi vereslihalla olevaa sydäntämme tai kaataa siihen ämpärillisen suolaa. Tai vielä vuosien jälkeenkin kysymme itseltämme miksi, miten, milloin, ehkä sitten kuitenkin, jos olisinkin tehnyt niin enkä näin. Ehkä sitten asiat olisivat menneet toisin. Tai koemme maagista yhteyttä johonkin, mikä oli joskus mutta mikä on nyt vain tarina, mikä estää meitä elämästä ja tukahduttaa kiitollisuuden siitä, mitä on nyt. 

Tai kärvistelemme kerta toisensa jälkeen suvun ruokapöydässä jouluna leukaperät jännittyneinä toivoen, että tällä kertaa se ei ota toista lasillista viiniä tai tällä kertaa tuo ei huomauta ulkonäöstäni tai elämänvalinnoistani mitään. Ehkä soitamme hädässä aina sille samalle ystävälle kumman lojaalisuuden ajamana vaikka tiedämme jo etukäteen, että puhelun jälkeen olo ei takuuvarmasti ole ainakaan parempi.

Ehkä haluamme aloittaa luovan projektin, liikkumisen, itsemme hoivaamisen tai pyrkiä opiskelemaan. Pyydämme tähän mielipidettä siltä, joka pelaa aina varman päälle tai ei halua sinun muuttuvan, koska tarvitsee sinua sellaisena kuin olet aina ollut. 

Tarvisee sinua sellaisena kuin olet aina ollut. Rakkauslaulut ja romanttiset elokuvat, joissa viestitään, että toinen ei saa muuttua, ovat mielestäni väärässä. Rakkauden jos minkä pitäisi olla kasvualusta muutokselle, turvalliselle tilalle kasvaa ja olla ihminen. 

Mekin varmasti tarvitsemme joitain ihmisiä sellaisina, kuin he ovat aina olleet. Silloin on turvallista, silloin johonkin voi luottaa. Joskus jopa siihen, että tulee lunta tupaan. 

Sanotaan, että särkyneeseen sydämeen pääsee tulvimaan valoa. Uskon myös, että särkyneeseen sydämeen, sieluun, ihmiseen virtaa myös rehellisyyttä ja rohkeutta katsoa sitä, mikä on totta. Rohkeutta kohdata itsessään se rakkauden kerjäläinen, läheisriippuvainen miellyttäjä, kameleontti, kiukkuinen tuomari tai kiusanhenki. Ne hetket ovat vaikeita, ja silloin tekisi mieli lähteä hakemaan lohtua sieltä, mikä eniten satuttaa. Se on tuttua, silloin mikään ei muutu. 

Mutta entäpä jos muuttuukin? Entä jos uskallamme jäädä kivun äärelle ja katsoa, mihin se johtaa? Entä jos emme polvistukaan vaan käännymme pois, vaikka se on ehkä vaikeinta, mitä olemme ikinä tehneet? Entä jos emme enää selitäkään asioita karmalla, sielunsopimuksilla tai intuitiolla vaan uskallamme myöntää, että tämä ei tee minulle hyvää, oli kyse millaisesta universumin salaliitosta hyvänsä? Ehkä uskallamme myöntää, että joskus olemme itse myös ylläpitäneet kärsimystä, koska olemme kuvitelleet tarvitsevamme sitä johonkin? 

Annetaan itsellemme aikaa. Lisäisin Rupi Kaurin runoon jotain tällaista:  Look for healing at the feet of those who kneel down to meet your gaze and help you to stand up and embrace your own humanity, etsitään parannusta / eheytymistä / apua niiden ihmisten jalkojen juuresta, jotka kumartuvat alas jotta katseemme kohtaavat ja auttavat meitä nousemaan ylös niin, että voimme syleillä omaa ihmisyyttämme. Siinä on aidon kohtaamisen, aidon myötätunnon voima.

PS. Viisas ystäväni Keiju Vihreäsalo on kirjoittanut upean kirjan rakkaudesta. Kirjan nimi on Jotta voisin rakastaa, ja se julkaistaan syksyllä. Jos rakkauden, pelon ja kohtaamisen teemat ja tiede kiinnostavat, tiedät siis, mitä laittaa lukulistalle! 

PS 2. Jos haluat tulla juttelemaan särkyneistä sydämistä tai ihan mistä vaan, ajanvarauskalenterini on auki ja lisätietoja löytyy täältä!

 

 

 

Mili Kaikkonen