SULOINEN HÄPEÄ

Lueskelin hiljattain vuosien takaisia blogipostauksiani. Poskeni punehtuivat katseeni liikkuessa lauseiden yli, niin naiiveilta, varmoilta ja oikeamielisiltä sanat tuntuivat. Jälkiviisaana osasin lukea rivien välistä pelon siitä, että tekstini luettaisiin väärin tai siitä, että joku ei ehkä tykkäisikään viestistäni. Teksteissä oli paljon toisaalta niin, toisaalta näin, mutta voihan se olla noinkin – väritystä. Voi minua, ajattelin. Voi meitä kaikkia, jotka ovat koskaan halunneet ilmaista itseään ja tuoda tähän maailmaan jotain kuitenkin peläten, että joudumme siitä edesvastuuseen, tilille tai häpäistyiksi. Voi meitä kaikkia, jotka ovat olleet satavarmoja jostain (kuten vaikka siitä, että rakkaus voittaa kaiken tai että universumi vastaa niin kuin sinne huudetaan) ja viattomana julistaneet sitä maailmalle.

Ehkä luen tätäkin tekstiä myöhemmin samanlaisen häpeän vallassa. Mutta toisaalta eikö häpeä voisi olla myös testamentti sille, että olen kasvanut, muuttunut, maailmankuvaltani joustavampi? Voisiko se kertoa siitä, että en enää pelkää tai siitä, että olen valmiimpi näkemään elämän harmaan sävyineen? Hmm. Ehkä häpeä voisikin olla myötätuntoa, ymmärrystä, kiitollisuutta siitä, että olen suostunut päivittämään näkemyksiäni elämän sitä vaatiessa. Kuka tietää.

Sen tiedän, että pieni nolostus kuuluu elämään. Lamaannuttava häpeä on taas toinen tarina, josta ehkä lisää joskus.

 

Sanja Fagerström